maanantai 7. elokuuta 2017

Kesälomareissun antia, osa 2 - Itäisen Helsingin patsaita etsimässä

Muistanette varmaan, kuinka kävin 2016 elokuussa anopin pyörällä patsaanmetsästysreissulla Itä-Helsingissä. Jutun voi lukea täältä!

Nyt oli aika tehdä uusintapyöräily. Lähdimme pari viikkoa sitten junalla Helsinkiin ja asetuimme taloksi mummalaan viiden päivän ajaksi. Siellä teimme kaikenlaista, kävimme mm. Linnanmäellä, katsomassa kesäteatteriesityksen Puotilan kartanon pihalla, veneilemässä Vuosaaren edustalla ja itse piipahdin keskustassa moikkaamassa kavereita ja kuuntelemassa kunnon heviä pitkästä aikaa.

Kävimme kaksi päivää ennen reissuun lähtöä Sara Hildénin taidemuseossa katsomassa Kimmo Kaivannon näyttelyn. Siitä innostuneena kun saavuimme rautatieasemalle, piti heti etsiä Kaivannon tilataideteos Sininen linja, joka alkaa asemalaiturilta, jatkuu Tampere-talossa nimellä Sininen suora ja päättyy Huippuvuorille.



Ehdin siis myös metsästysreissulle etsimään aiemmin kuvaamatta jääneitä patsaita. Aloitin reissun polkemalla Myllypuroon. Löysin aika pian etsimäni Tapio Junnon Rakkaus ja valppaus -teoksen.



HAM Helsingin sivuilta:

"Tapio Junno on vienyt Rakkaus ja Valppaus veistoksessa muunnellun ihmishahmon aina perussymboleiden tasolle. Pylväiden päissä olevat suu, korva ja silmä ovat ikään kuin länsimaisen fragmentoituneen maailman toteemeita. Irrallisilta vaikuttavat aistisymbolit ovat kiinni samassa jalustassa, mikä mahdollistaa katsojalle niiden yhdistämisen. Aistit täydentävät toisiaan ja toimivat rinnakkain. Veistos on päivätty vuodelle 1976 ja sen materiaali on pronssia. 2013 veistos siirrettiin Myllynsiiven leikkikentältä Myllypuron keskustan uuteen puistoon / aukiolle. Tässä yhteydessä veistos sai uuden mustan diabaasijalustan."

Olisi ollut hauskaa nähdä veistos alkuperäisessä ympäristössään. Yksi kavereistani kommentoi heti kuvan Instagramiin laittamisen jälkeen kiipeilleensä patsaalla pikkutyttönä. Oli varmasti nastaa puuhaa.

Junnon veistoksen kuvaamisen jälkeen polkaisin metroaseman oven kupeeseen, jossa on Riikka Purosen mielenkiintoinen, vuonna 2004 julkistettu teos Sirenan kielet. Patsaan vieressä oli kuljetuslaatikko, jonka kyljessä olevassa paperilapussa luki: "Vahingoittunut teososa odottaa konservointia".




HAM Helsingin sivuilta:

"Myllypuron metroaseman 1970-luvun arkkitehtuuri houkutteli taiteilija Riikka Purosen luomaan teoksesta koristeellisen ja toisaalta rauhoittavan ja interaktiivisen. Teosta voi kosketella ja sillä voi tehdä myös ääniä. Graniittijalustalta nouseva veistos muodostuu neljästä pronssipallosta ja näitä hieman korkeammalle kohoavasta simpukka-aiheisesta veistoksesta. Pronssipallojen pintaan on upotettu pyöreäksi hiottuja kivijä mm. spektroliittia. Palloja pyörittämällä saa aikaan miellyttävän soinnin. Sirenan kielet on kuin rauhoittava kellopelikeidas keskellä metrosta kiiruhtavaa ihmismassaa. Taiteilija on saanut tietoisia vaikutteita tiibettiläisten munkkien ja maalikoiden uskonnollisiin rituaaleihin käyttämistä rukousmyllyistä, joiden sisälle on kääritty pyhiä tekstejä ja joita kädessä pitämällä pyöritetään."

Enpä tajunnut pyöritellä noita "palloja". Höh. Jotain karua mutta tyylikästä tuossa teoksessa kyllä on.

Myllikästä huristelin Itäkeskuksen poikki Roihuvuoreen. Roihikassa olevan Itä-Helsingin musiikkiopiston seinästä löysin Carl Wilhelmsin tekemän muotokuvaplaketin. Se kuvaa varatuomari Gustaf von Wintheriä, joka oli läheisen Strömsin kartanon omistaja vuoteen 1950 saakka.



Carl Wilhelms oli pietarilaissyntyinen kuvanveistäjä, jonka tunnetuimpia teoksia ovat Helsingin Kruununhaassa oleva kaakelireliefi Pietarin kalansaalis sekä Eduskuntatalon elinkeinoja kuvaavat korkokuvat. Wilhelms oli myös näyttelijädiiva Ella Erosen aviomies numero kaksi.

Musiikkiopistolta lähdin kohti Porolahden peruskoulua. Siinä koulun edustalla kadun varressa on Taisto Martiskaisen veistos Kiikkujat, toiselta nimeltään Välitunti.




HAM Helsingin sivuilta:

"Kiikkujat -veistos tunnetaan myös nimellä Välitunti. Veistoksen toteutukseen liittyi runsaasti dramatiikkaa. Toimikunta vaati teokseen muutoksia ja vasta Wäinö Aaltosen puuttuminen arvovallallaan asiaan turvasi taiteilijan näkemyksen toteutumisen. Kahden tytön keinuminen on antanut vauhdille ja liikkeelle muodon. Hahmot on veistetty tyylitellysti, mutta klassisia ihanteita noudattaen. Horisontaalisesti painottuva sommittelu ja keinumisliike saavat teoksen elämään. Veistoksen materiaalina on pronssi. Teos pystytettiin 1964 Porolahden peruskoulun pihalle."

Jätin Roihuvuoren taakseni ajamalla Strömsinlahden rantareittiä pitkin kohti Laajasaloa. Yliskylän sillan kohdalla huomasin, että pyörässä oli jokin vialla. Syy selvisi pian ja se oli jo kotoa tuttu: mustekala oli kiertynyt rattaiden väliin. Olin lahden rannalla polkiessani pysähtynyt ottamaan joutsenenpoikasista kuvia ja kun pistin kameran takasin reppuun ja repun pakkarilla olevaan koriin, unohdin laittaa mustekalan kiinni. Pikkuhiljaa se putosi alas ja kiertyi siis rattaiden väliin. Pian olivat näpit rasvassa, mutta sain kuin sainkin kuminauhan revittyä irti ja matka jatkui.

Viime reissulla Laajasalon kirjasto oli kiinni, nyt oli parempi onni matkassa (olinhan liikkeellä arkipäivänä) ja pääsin ihastelemaan Liisa Ruusuvaaran (1937-1975) veistämää Lintuparvea vuodelta 1972. Linnut lentelevät kirjaston pienellä neliönmuotoisella sisäpihalla metallivarsien varassa.




Nuorena kuolleesta "savitäti" Ruusuvaarasta ei juurikaan netistä tietoa löytynyt eikä tästä veistoksesta muuta kuin valmistusvuosi 1972 ja paljastusvuosi 1976.

Viimeisenä tämän reissun löytämänä taideteoksena esittelen Eino Ruutsalon teoksen Viestejä tuntemattomille. Se on vuodelta 1998 ja sijaitsee Herttoniemessä autokauppojen ja kallioseinämän välissä.



Aika erikoisen näköisiä  nämä teräspylvästeokset. Mutta vaikka ulkonäöltään tämä ei ole kaikista silmiähivelevin, on tuo puistikko kuitenkin kiva ja toivottavasti se ei ole kesäisin ihan niin vähäisellä käytöllä kuin tuolloin kun siellä kävin.

HAM Helsingin sivuilta:

"Viestejä tuntemattomille on itse asiassa veistospari: Obeliski ja Palkeet. Eino Ruutsalo on työstänyt teoksia 70-luvulta lähtien. Eräs versio osallistui Tapiolan veistoskilpailuun, missä se herätti kiinnostusta, mutta sitä ei kuitenkaan toteutettu. Materiaalina on käytetty amerikkalaista COR-TEN terästä 4 mm ja 5 mm:n levyinä, jotka on hitsattu muotoonsa. Teräksen ominaisuuksiin kuuluu, että sään vaihtelut aiheuttavat korroosion, joka muuttaa sen pinnan tummanruskeaksi (Black Steel). Pintoja viimeisteltiin vielä hiekkapuhaltamalla kesällä 1985. Teoksia säilytettiin teollisuuslaitoksen pihalla Herttoniemessä. Saatuaan tarjouksen teoksista Temet Oy:ltä, kaupunki päätti sijoittaa ne suunnitteilla olevaan Asentajanpuistoon. Teoskokonaisuus paljastettiin kesällä 1998. Taiteilijan toivomuksen mukaan teokset pystytettiin yhtenäiselle 5,5 m x 12 m sora-alustalle, jolle on sijoitettu myös betonisia istuintasoja. Eino Ruutsalo on halunnut luoda läheisesti koettavan veistostilan, johon ihmiset voivat kokoontua istuskelemaan, keskustelemaan, esittämään musiikkia, lukemaan runoja, jne. Obeliskin maston kautta kutsuviestit lähtevät tavoittamaan ihmisiä: Viestejä tuntemattomille!"

Ruutsalon teoksen kuvaamisen jälkeen siirryin autokaupoille ja aiheutin suurta ihmetystä kun kysyin menopelin sijaan patsasta. Sain monia erilaisia ilmeitä ja vastauksia osakseni, mutta lopulta vain yhdessä paikassa autonmyyjä ei ollut tippaakaan kiinnostunut uhraamaan toimettomuudestaan veistoskyselyideni hyväksi. Muualla asiaa ihmeteltiin ja pohdittiin, mutta haettua teosta eli Taru Mäntysen vuonna 2002 tekemää Keväthangilla-veistosta ei löytynyt. Tutkin sitten vielä netistä veistoksen tilannetta ja löysinkin sieltä tiedon, että pysti oli siirretty jo vuonna 2009 Espoon nykytaiteen museo EMMA:an. Sinne tuolloin deponoitu teos on sittemmin myyty Hagelstamin huutokaupassa, eikä olinpaikka ole tiedossa.

Oli kaiken kaikkiaan hauska reissu! Jokunen patsas sinne idän suunnalle vielä jäi, niiden kimppuun sitten ensi kesänä. Ehkä myös samalla reissulla uudelleen Leposaaren kalmistoonkin käymään. Ja tuli myös mieleen, etten muistanut käydä katsomassa Tapio Junnon ja Pirkko Nukarin ateljeekotia. Sekin jäi siis ensi kertaan.

lauantai 5. elokuuta 2017

Tampereen kesäisiä näyttelyitä katsomassa

Sattuipa käymään pari viikkoa sitten niin mukavasti, että pappa tuli hakemaan lapset mökille ja jäimme vaimon kanssa viettämään viikonloppua kahden. Tai siis likimain kahden, vaimon veli käväisi tuomassa kaksi koiraa hoitoon viikonlopun ajaksi. Onneksi piskit ovat tottuneet kotiimme, joten saatoimme käydä vähän kaupungillakin, mutta siitä lisää myöhemmin.

Torstai-iltapäivänä lähdimme katselemaan kaupunkia ja varsinaisena kohteena oli Ojakadulla sijaitseva Kahvila Runo, jonka ohi olimme lukemattomat kerrat kulkeneet, mutta emme olleet koskaan sinne pysähtyneet. Siellä oli näytillä radiotoimittaja Juha Kokkalan piirroksia. Juha on tuttu kaveri, hän bongasi blogini netistä reilu vuosi sitten ja teki Yle Tampereen aalloille allekirjoittaneen harrastuksesta haastattelun.


Matkalla Runoon poikkesimme kirjastoon ja sen jälkeen Kauppakadulla sijaitsevaan Galleria Koppeloon. Siellä oli heinäkuun ajan näytteillä Eila Pilvenpalon taidetta. Hienoja pieniä (ja vähän isompiakin) pronssiveistoksia. Näyttely oli nimeltään Pronssin lämpöä ja jään viileää - valokuvia ja veistoksia. Tässä muutama kuva sieltä:




Eila Pilvenpalon kotisivuilta voi käydä katsomassa lisää kuvia hänen taideteoksistaan.

Runossa ihastelimme atmosfääriä, leivonnaisia ja taidetta. Juhan piirroksia on tullut katseltua tuoreeltaan aina, kun herra niitä sosiaalisessa mediassa jakaa. Se ei vähentänyt niiden hienoutta, kun ne (pirrokset siis) näki kehystettyinä ja tunnelmaa luomassa. Juhan kuvia voi katsoa Instagramissa ( @juhakokkala )

Perjantaina tapasimme sukulaisia ja painelimme samaan kahvilaan paakelseille ja kaffelle sekä esittelemään paikan ja sen sisältämät taulut. Ennen Runoa käväisimme katsomassa Galleria Rongan näyttelyn, onhan se kuitenkin vain Ojakadun toisessa päässä. Näyttelyn nimi oli Kaarnaan kätketty ja siinä oli Noora-Maija Tokeen puuaiheisia valokuvia. Mielenkiintoisia kuvia ja mielenkiintoinen näyttelypaikka, ehdottomasti.


Kotiinpäin palatessamme ehdimme vielä poiketa Taidemuseolle katsomaan Vuoden nuori taiteilija 2017 -arvonimen saaneen Tiina Pyykkisen näyttelyn ja museon alakertaan, entisiin Muumilaakson tiloihin näyttelyn saaneen Merja Haapalan keramiikkateokset tsekkasimme myös.



Olin nähnyt näyttelyt jo ennen avajaisia olleessa tiedotustilaisuudessa, mutta on aina mielenkiintoista käydä katsomassa näyttelyt uudelleen, niistä avautuu paljon uusia puolia joka katselukerralla. Edellisellä kerralla olin sen verran huolimaton, että missasin Haapalan pikkutyyppien joukossa olleen Hercule Poirotia kuvaavan patsaan.


Kotiin kun pääsimme, huomasimme että olin unohtanut hedelmävadin keittiön työpöydälle. Tuloksena jäljettömiin kadonneet kuusi nektariinia kivineen kaikkineen. Niitä on lankomiehen iloksi putkahdellut oksennuksen mukana tässä parin viikon aikana. Toivottavasti eivät hedelmät tuottaneet liian kovia tuskia hurtan masussa.

Lauantaina oli sitten vuorossa Sara Hildénin taidemuseossa oleva Kimmo Kaivannon takautuva näyttely. Kaivanto (1932-2012) tunnetaan mm. Helsingin Forumissa olevasta Nereidi-suihkulähteestä (1985) ja Tampere-talon Sininen suora -teoksesta (1990). Tuossa jälkimmäisessä on värinä ultramariinin sininen, joka tunnetaan myös nimellä "Kaivannon sininen".

Olen valinnut tähän alle pelkästään Kaivannon kuvanveistopuolen teoksia, mutta näyttelyssä on näytillä paljon upeita maalauksia. Itselle Kaivannon maalaustaide ei ollut ennestään tuttu. Taulut olivat kyllä erittäin hienoja ja taidolla tehtyjä.



Museon ulkopuolella kiersimme jälleen patsaspuiston läpi, tällä kertaa tarkemmin kuin yleensä. Pohdimme mm. Hannu Sirénin tekemiä ruostuvia metallipalkkeja. Nettitutkimukset paljastivat, että Helsingissä on Sirénin teoksia, joista tunnetuimmat lienevät Hakaniemen ympyrätalon edustalla oleva pallo sekä Itäkeskuksen kupeessa, Puotinharjun ostarin lähellä olevat neljä STOA-pylvästä.

Särkänniemestä kävelimme Mustalahden sataman kautta Mältinrantaan ja kävimme tutustumassa (kun vielä ehdimme) Maria Stereon Rokokoo -posliiniteosten näyttelyyn sekä Hannu Leimun Doom-peliaiheisten maalausten näyttelyyn.



Aikamoinen homma noissa keramiikkatöissä. Ensin kierrellään kirppareita ja ostellaan hyviä posliinituotteita. Sitten rikotaan ne, sommitellaan ja yhdistellään. Leimun taulut olivat hyvin tehtyjä ja vaikuttavan näköisiä. Tietynlainen sanomakin taulujen aiheissa oli selvä: mitä isot edellä, sitä pienet perässä.

Sunnuntaina ennen kuin koirat haettiin ja lapset palasivat, ehdin vielä käymään Pirkankadun varrella olevassa Kustaa Hiekan taidemuseossa. Museo on upea! Täynnä huikeaa taidetta. Ikävä kyllä Hiekan porukka ei ole samoilla linjoilla muiden museoiden kanssa ja heillä on allekirjoittaneen suureksi harmiksi kuvauskielto. Mainittakoon, että Hiekan museossa on mm. Yrjö Liipolan teoksia (Kustaa Hiekan rintakuva, joka on erilainen kuin museon edustalla oleva sekä pienoismalli Pohjois-Karjalan vapaudenpatsaasta), Mauno Oittisen tekemät muutamat rintakuvat sekä Essi Renvallin, Wäinö Aaltosen ja Aukusti Veuron taidetta.

Kaiken kuvanveistotaiteen lisäksi museo on pullollaan taidehistorian suurten taidemaalarien teoksia. Tällä hetkellä siellä on myös vaihtuvana näyttelynä Uusin silmin Suomi 100 -näyttelysarjan teoksia. Samassa näyttelysarjassa ovat mukana läheisen Mariankadun toisessa päässä sijaitseva Emil Aaltosen museo sekä edellämainittu Galleria Mältinranta näyttelyineen. Täältä voi lukea lisää tuosta näyttelyhommasta.

Erinomainen taideviikonloppu siis.