maanantai 7. elokuuta 2017

Kesälomareissun antia, osa 2 - Itäisen Helsingin patsaita etsimässä

Muistanette varmaan, kuinka kävin 2016 elokuussa anopin pyörällä patsaanmetsästysreissulla Itä-Helsingissä. Jutun voi lukea täältä!

Nyt oli aika tehdä uusintapyöräily. Lähdimme pari viikkoa sitten junalla Helsinkiin ja asetuimme taloksi mummalaan viiden päivän ajaksi. Siellä teimme kaikenlaista, kävimme mm. Linnanmäellä, katsomassa kesäteatteriesityksen Puotilan kartanon pihalla, veneilemässä Vuosaaren edustalla ja itse piipahdin keskustassa moikkaamassa kavereita ja kuuntelemassa kunnon heviä pitkästä aikaa.

Kävimme kaksi päivää ennen reissuun lähtöä Sara Hildénin taidemuseossa katsomassa Kimmo Kaivannon näyttelyn. Siitä innostuneena kun saavuimme rautatieasemalle, piti heti etsiä Kaivannon tilataideteos Sininen linja, joka alkaa asemalaiturilta, jatkuu Tampere-talossa nimellä Sininen suora ja päättyy Huippuvuorille.



Ehdin siis myös metsästysreissulle etsimään aiemmin kuvaamatta jääneitä patsaita. Aloitin reissun polkemalla Myllypuroon. Löysin aika pian etsimäni Tapio Junnon Rakkaus ja valppaus -teoksen.



HAM Helsingin sivuilta:

"Tapio Junno on vienyt Rakkaus ja Valppaus veistoksessa muunnellun ihmishahmon aina perussymboleiden tasolle. Pylväiden päissä olevat suu, korva ja silmä ovat ikään kuin länsimaisen fragmentoituneen maailman toteemeita. Irrallisilta vaikuttavat aistisymbolit ovat kiinni samassa jalustassa, mikä mahdollistaa katsojalle niiden yhdistämisen. Aistit täydentävät toisiaan ja toimivat rinnakkain. Veistos on päivätty vuodelle 1976 ja sen materiaali on pronssia. 2013 veistos siirrettiin Myllynsiiven leikkikentältä Myllypuron keskustan uuteen puistoon / aukiolle. Tässä yhteydessä veistos sai uuden mustan diabaasijalustan."

Olisi ollut hauskaa nähdä veistos alkuperäisessä ympäristössään. Yksi kavereistani kommentoi heti kuvan Instagramiin laittamisen jälkeen kiipeilleensä patsaalla pikkutyttönä. Oli varmasti nastaa puuhaa.

Junnon veistoksen kuvaamisen jälkeen polkaisin metroaseman oven kupeeseen, jossa on Riikka Purosen mielenkiintoinen, vuonna 2004 julkistettu teos Sirenan kielet. Patsaan vieressä oli kuljetuslaatikko, jonka kyljessä olevassa paperilapussa luki: "Vahingoittunut teososa odottaa konservointia".




HAM Helsingin sivuilta:

"Myllypuron metroaseman 1970-luvun arkkitehtuuri houkutteli taiteilija Riikka Purosen luomaan teoksesta koristeellisen ja toisaalta rauhoittavan ja interaktiivisen. Teosta voi kosketella ja sillä voi tehdä myös ääniä. Graniittijalustalta nouseva veistos muodostuu neljästä pronssipallosta ja näitä hieman korkeammalle kohoavasta simpukka-aiheisesta veistoksesta. Pronssipallojen pintaan on upotettu pyöreäksi hiottuja kivijä mm. spektroliittia. Palloja pyörittämällä saa aikaan miellyttävän soinnin. Sirenan kielet on kuin rauhoittava kellopelikeidas keskellä metrosta kiiruhtavaa ihmismassaa. Taiteilija on saanut tietoisia vaikutteita tiibettiläisten munkkien ja maalikoiden uskonnollisiin rituaaleihin käyttämistä rukousmyllyistä, joiden sisälle on kääritty pyhiä tekstejä ja joita kädessä pitämällä pyöritetään."

Enpä tajunnut pyöritellä noita "palloja". Höh. Jotain karua mutta tyylikästä tuossa teoksessa kyllä on.

Myllikästä huristelin Itäkeskuksen poikki Roihuvuoreen. Roihikassa olevan Itä-Helsingin musiikkiopiston seinästä löysin Carl Wilhelmsin tekemän muotokuvaplaketin. Se kuvaa varatuomari Gustaf von Wintheriä, joka oli läheisen Strömsin kartanon omistaja vuoteen 1950 saakka.



Carl Wilhelms oli pietarilaissyntyinen kuvanveistäjä, jonka tunnetuimpia teoksia ovat Helsingin Kruununhaassa oleva kaakelireliefi Pietarin kalansaalis sekä Eduskuntatalon elinkeinoja kuvaavat korkokuvat. Wilhelms oli myös näyttelijädiiva Ella Erosen aviomies numero kaksi.

Musiikkiopistolta lähdin kohti Porolahden peruskoulua. Siinä koulun edustalla kadun varressa on Taisto Martiskaisen veistos Kiikkujat, toiselta nimeltään Välitunti.




HAM Helsingin sivuilta:

"Kiikkujat -veistos tunnetaan myös nimellä Välitunti. Veistoksen toteutukseen liittyi runsaasti dramatiikkaa. Toimikunta vaati teokseen muutoksia ja vasta Wäinö Aaltosen puuttuminen arvovallallaan asiaan turvasi taiteilijan näkemyksen toteutumisen. Kahden tytön keinuminen on antanut vauhdille ja liikkeelle muodon. Hahmot on veistetty tyylitellysti, mutta klassisia ihanteita noudattaen. Horisontaalisesti painottuva sommittelu ja keinumisliike saavat teoksen elämään. Veistoksen materiaalina on pronssi. Teos pystytettiin 1964 Porolahden peruskoulun pihalle."

Jätin Roihuvuoren taakseni ajamalla Strömsinlahden rantareittiä pitkin kohti Laajasaloa. Yliskylän sillan kohdalla huomasin, että pyörässä oli jokin vialla. Syy selvisi pian ja se oli jo kotoa tuttu: mustekala oli kiertynyt rattaiden väliin. Olin lahden rannalla polkiessani pysähtynyt ottamaan joutsenenpoikasista kuvia ja kun pistin kameran takasin reppuun ja repun pakkarilla olevaan koriin, unohdin laittaa mustekalan kiinni. Pikkuhiljaa se putosi alas ja kiertyi siis rattaiden väliin. Pian olivat näpit rasvassa, mutta sain kuin sainkin kuminauhan revittyä irti ja matka jatkui.

Viime reissulla Laajasalon kirjasto oli kiinni, nyt oli parempi onni matkassa (olinhan liikkeellä arkipäivänä) ja pääsin ihastelemaan Liisa Ruusuvaaran (1937-1975) veistämää Lintuparvea vuodelta 1972. Linnut lentelevät kirjaston pienellä neliönmuotoisella sisäpihalla metallivarsien varassa.




Nuorena kuolleesta "savitäti" Ruusuvaarasta ei juurikaan netistä tietoa löytynyt eikä tästä veistoksesta muuta kuin valmistusvuosi 1972 ja paljastusvuosi 1976.

Viimeisenä tämän reissun löytämänä taideteoksena esittelen Eino Ruutsalon teoksen Viestejä tuntemattomille. Se on vuodelta 1998 ja sijaitsee Herttoniemessä autokauppojen ja kallioseinämän välissä.



Aika erikoisen näköisiä  nämä teräspylvästeokset. Mutta vaikka ulkonäöltään tämä ei ole kaikista silmiähivelevin, on tuo puistikko kuitenkin kiva ja toivottavasti se ei ole kesäisin ihan niin vähäisellä käytöllä kuin tuolloin kun siellä kävin.

HAM Helsingin sivuilta:

"Viestejä tuntemattomille on itse asiassa veistospari: Obeliski ja Palkeet. Eino Ruutsalo on työstänyt teoksia 70-luvulta lähtien. Eräs versio osallistui Tapiolan veistoskilpailuun, missä se herätti kiinnostusta, mutta sitä ei kuitenkaan toteutettu. Materiaalina on käytetty amerikkalaista COR-TEN terästä 4 mm ja 5 mm:n levyinä, jotka on hitsattu muotoonsa. Teräksen ominaisuuksiin kuuluu, että sään vaihtelut aiheuttavat korroosion, joka muuttaa sen pinnan tummanruskeaksi (Black Steel). Pintoja viimeisteltiin vielä hiekkapuhaltamalla kesällä 1985. Teoksia säilytettiin teollisuuslaitoksen pihalla Herttoniemessä. Saatuaan tarjouksen teoksista Temet Oy:ltä, kaupunki päätti sijoittaa ne suunnitteilla olevaan Asentajanpuistoon. Teoskokonaisuus paljastettiin kesällä 1998. Taiteilijan toivomuksen mukaan teokset pystytettiin yhtenäiselle 5,5 m x 12 m sora-alustalle, jolle on sijoitettu myös betonisia istuintasoja. Eino Ruutsalo on halunnut luoda läheisesti koettavan veistostilan, johon ihmiset voivat kokoontua istuskelemaan, keskustelemaan, esittämään musiikkia, lukemaan runoja, jne. Obeliskin maston kautta kutsuviestit lähtevät tavoittamaan ihmisiä: Viestejä tuntemattomille!"

Ruutsalon teoksen kuvaamisen jälkeen siirryin autokaupoille ja aiheutin suurta ihmetystä kun kysyin menopelin sijaan patsasta. Sain monia erilaisia ilmeitä ja vastauksia osakseni, mutta lopulta vain yhdessä paikassa autonmyyjä ei ollut tippaakaan kiinnostunut uhraamaan toimettomuudestaan veistoskyselyideni hyväksi. Muualla asiaa ihmeteltiin ja pohdittiin, mutta haettua teosta eli Taru Mäntysen vuonna 2002 tekemää Keväthangilla-veistosta ei löytynyt. Tutkin sitten vielä netistä veistoksen tilannetta ja löysinkin sieltä tiedon, että pysti oli siirretty jo vuonna 2009 Espoon nykytaiteen museo EMMA:an. Sinne tuolloin deponoitu teos on sittemmin myyty Hagelstamin huutokaupassa, eikä olinpaikka ole tiedossa.

Oli kaiken kaikkiaan hauska reissu! Jokunen patsas sinne idän suunnalle vielä jäi, niiden kimppuun sitten ensi kesänä. Ehkä myös samalla reissulla uudelleen Leposaaren kalmistoonkin käymään. Ja tuli myös mieleen, etten muistanut käydä katsomassa Tapio Junnon ja Pirkko Nukarin ateljeekotia. Sekin jäi siis ensi kertaan.

lauantai 5. elokuuta 2017

Tampereen kesäisiä näyttelyitä katsomassa

Sattuipa käymään pari viikkoa sitten niin mukavasti, että pappa tuli hakemaan lapset mökille ja jäimme vaimon kanssa viettämään viikonloppua kahden. Tai siis likimain kahden, vaimon veli käväisi tuomassa kaksi koiraa hoitoon viikonlopun ajaksi. Onneksi piskit ovat tottuneet kotiimme, joten saatoimme käydä vähän kaupungillakin, mutta siitä lisää myöhemmin.

Torstai-iltapäivänä lähdimme katselemaan kaupunkia ja varsinaisena kohteena oli Ojakadulla sijaitseva Kahvila Runo, jonka ohi olimme lukemattomat kerrat kulkeneet, mutta emme olleet koskaan sinne pysähtyneet. Siellä oli näytillä radiotoimittaja Juha Kokkalan piirroksia. Juha on tuttu kaveri, hän bongasi blogini netistä reilu vuosi sitten ja teki Yle Tampereen aalloille allekirjoittaneen harrastuksesta haastattelun.


Matkalla Runoon poikkesimme kirjastoon ja sen jälkeen Kauppakadulla sijaitsevaan Galleria Koppeloon. Siellä oli heinäkuun ajan näytteillä Eila Pilvenpalon taidetta. Hienoja pieniä (ja vähän isompiakin) pronssiveistoksia. Näyttely oli nimeltään Pronssin lämpöä ja jään viileää - valokuvia ja veistoksia. Tässä muutama kuva sieltä:




Eila Pilvenpalon kotisivuilta voi käydä katsomassa lisää kuvia hänen taideteoksistaan.

Runossa ihastelimme atmosfääriä, leivonnaisia ja taidetta. Juhan piirroksia on tullut katseltua tuoreeltaan aina, kun herra niitä sosiaalisessa mediassa jakaa. Se ei vähentänyt niiden hienoutta, kun ne (pirrokset siis) näki kehystettyinä ja tunnelmaa luomassa. Juhan kuvia voi katsoa Instagramissa ( @juhakokkala )

Perjantaina tapasimme sukulaisia ja painelimme samaan kahvilaan paakelseille ja kaffelle sekä esittelemään paikan ja sen sisältämät taulut. Ennen Runoa käväisimme katsomassa Galleria Rongan näyttelyn, onhan se kuitenkin vain Ojakadun toisessa päässä. Näyttelyn nimi oli Kaarnaan kätketty ja siinä oli Noora-Maija Tokeen puuaiheisia valokuvia. Mielenkiintoisia kuvia ja mielenkiintoinen näyttelypaikka, ehdottomasti.


Kotiinpäin palatessamme ehdimme vielä poiketa Taidemuseolle katsomaan Vuoden nuori taiteilija 2017 -arvonimen saaneen Tiina Pyykkisen näyttelyn ja museon alakertaan, entisiin Muumilaakson tiloihin näyttelyn saaneen Merja Haapalan keramiikkateokset tsekkasimme myös.



Olin nähnyt näyttelyt jo ennen avajaisia olleessa tiedotustilaisuudessa, mutta on aina mielenkiintoista käydä katsomassa näyttelyt uudelleen, niistä avautuu paljon uusia puolia joka katselukerralla. Edellisellä kerralla olin sen verran huolimaton, että missasin Haapalan pikkutyyppien joukossa olleen Hercule Poirotia kuvaavan patsaan.


Kotiin kun pääsimme, huomasimme että olin unohtanut hedelmävadin keittiön työpöydälle. Tuloksena jäljettömiin kadonneet kuusi nektariinia kivineen kaikkineen. Niitä on lankomiehen iloksi putkahdellut oksennuksen mukana tässä parin viikon aikana. Toivottavasti eivät hedelmät tuottaneet liian kovia tuskia hurtan masussa.

Lauantaina oli sitten vuorossa Sara Hildénin taidemuseossa oleva Kimmo Kaivannon takautuva näyttely. Kaivanto (1932-2012) tunnetaan mm. Helsingin Forumissa olevasta Nereidi-suihkulähteestä (1985) ja Tampere-talon Sininen suora -teoksesta (1990). Tuossa jälkimmäisessä on värinä ultramariinin sininen, joka tunnetaan myös nimellä "Kaivannon sininen".

Olen valinnut tähän alle pelkästään Kaivannon kuvanveistopuolen teoksia, mutta näyttelyssä on näytillä paljon upeita maalauksia. Itselle Kaivannon maalaustaide ei ollut ennestään tuttu. Taulut olivat kyllä erittäin hienoja ja taidolla tehtyjä.



Museon ulkopuolella kiersimme jälleen patsaspuiston läpi, tällä kertaa tarkemmin kuin yleensä. Pohdimme mm. Hannu Sirénin tekemiä ruostuvia metallipalkkeja. Nettitutkimukset paljastivat, että Helsingissä on Sirénin teoksia, joista tunnetuimmat lienevät Hakaniemen ympyrätalon edustalla oleva pallo sekä Itäkeskuksen kupeessa, Puotinharjun ostarin lähellä olevat neljä STOA-pylvästä.

Särkänniemestä kävelimme Mustalahden sataman kautta Mältinrantaan ja kävimme tutustumassa (kun vielä ehdimme) Maria Stereon Rokokoo -posliiniteosten näyttelyyn sekä Hannu Leimun Doom-peliaiheisten maalausten näyttelyyn.



Aikamoinen homma noissa keramiikkatöissä. Ensin kierrellään kirppareita ja ostellaan hyviä posliinituotteita. Sitten rikotaan ne, sommitellaan ja yhdistellään. Leimun taulut olivat hyvin tehtyjä ja vaikuttavan näköisiä. Tietynlainen sanomakin taulujen aiheissa oli selvä: mitä isot edellä, sitä pienet perässä.

Sunnuntaina ennen kuin koirat haettiin ja lapset palasivat, ehdin vielä käymään Pirkankadun varrella olevassa Kustaa Hiekan taidemuseossa. Museo on upea! Täynnä huikeaa taidetta. Ikävä kyllä Hiekan porukka ei ole samoilla linjoilla muiden museoiden kanssa ja heillä on allekirjoittaneen suureksi harmiksi kuvauskielto. Mainittakoon, että Hiekan museossa on mm. Yrjö Liipolan teoksia (Kustaa Hiekan rintakuva, joka on erilainen kuin museon edustalla oleva sekä pienoismalli Pohjois-Karjalan vapaudenpatsaasta), Mauno Oittisen tekemät muutamat rintakuvat sekä Essi Renvallin, Wäinö Aaltosen ja Aukusti Veuron taidetta.

Kaiken kuvanveistotaiteen lisäksi museo on pullollaan taidehistorian suurten taidemaalarien teoksia. Tällä hetkellä siellä on myös vaihtuvana näyttelynä Uusin silmin Suomi 100 -näyttelysarjan teoksia. Samassa näyttelysarjassa ovat mukana läheisen Mariankadun toisessa päässä sijaitseva Emil Aaltosen museo sekä edellämainittu Galleria Mältinranta näyttelyineen. Täältä voi lukea lisää tuosta näyttelyhommasta.

Erinomainen taideviikonloppu siis.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Kesälomareissun antia

Tämän vuoden ensimmäisen kesälomareissun saalis kerääntyi puolivälissä, kun vaihdoimme paikkaa mökiltä mummikkalaan. Pysähdyimme matkalla Porvooseen, mutta siitä lisää myöhemmin.

Ensin taustat kuntoon: päätimme lähteä papan kutsusta käymään Mäntlahden-mökillä. Pakkasimme kamat valmiiksi maanantai-iltana ja tiistaiaamuna olimme valmiita, kun kyyti saapui. Kuten ehkä saatatte muistaa, luovuimme omasta autosta puolitoista vuotta sitten, joten matkailu suoritetaan nykyään muiden aikataulujen mukaan eikä reissuille voi suunnitella sen enempiä patsaanmetsästelyjä.

Lähdimme tutulle reitille, joka kulkee Tampereelta Kangasalan, Pälkäneen, Hauhon ja Hämeenkosken kautta Lahteen ja siitä Kouvolaan, kunnes kurvataan Kotkantielle. Tien päässä häämöttävälle moottoritielle lähdetään Haminan suuntaan ja sieltä museotietä kohti Klamilaa. Paljon paikkoja, joiden ohi huristellaan.

Tällä kertaa pysähdyspaikaksi valikoitui Hämeenlinnaan kuuluva Tuulos ja sen reunalla sijaitseva kauppakeskus Tuulonen. Ostoskeskuksen pihamaalle on rakennettu sankarimuistomerkki, jossa on metalliveistos sekä sankarivainajien muistotolpat. Ennen kuin pääsin kuvaamaan tämän muistomerkin, jonka ohi oli tullut jokusen kerran ajeltua, käväisimme kahvilla keskuksen uumenissa sijaitsevassa ravitsemusliikkeessä. Huomasimme, että "maaseudun palvelen kauppakeskuksen" Tuulosen erikoisuutena ovat lentokoneet. Niitä on pihamaalla (2 kpl suihkuhävittäjiä) ja sisätiloissa (kaksitaso ja armeijan vanha kuljetuskone Hanssin-Jukka).


Tuona tiistaina oli sateinen sää, joten valokuvatkin tuli otettua pikavauhtia. Muistomerkki ajaa asiansa sankarivainajien muistelemista ajatellen, mutta itselle tämä metallista leikattu veistos ei kovinkaan innostavana esiinny.


Vietimme tosiaan juhannusviikon mökillä. Esittelin taannoin Mäntlahdessa ateljeetaan pitävän Hermanin (katso juttu täältä). Nyt kun pääsin tienoolle ensi kertaa kahteen vuoteen, päätin tietenkin käydä morjestamassa Hermania ja katsomassa, josko uutta taidetta olisi ilmaantunut pihamaalle. Ja olihan sitä.

Sitten edellisreissun on Hermanin ateljeen yhteyteen avattu galleria Kymen Kulta, jossa on tänä vuonna esillä Risto Vuorimiehen valokuvia vuodelta 1974. Valokuvissa on aiheena tuon kevään 1974 savolainen maalaiskylä Joensuun ja Parikkalan välillä. Hienoja mustavalkokuvia! En tällä kertaa kuvannut Hermanin tekemiä taideteoksia (harmittaa vähän), mutta ensi kerralla sitten paremmalla ajalla. Tässä kuitenkin Hermanin kylän liikenteenjakajaan tekemä taideteos:


Lähdimme seuraavaan kohteeseen juhannuspäivänä, jolloin oli myös jonkin verran muitakin liikkeellä, ainakin kun pysähdyimme Porvoossa kahvipaussille. Jätimme auton parkkiin uuden kaupungintalon edustalle ja lähdimme kulkemaan Välikatua kohti vanhaa raatihuoneen toria. Siellä bongasin ensimmäisen teoksen, jota olin kaipaillut.

Ville Vallgren asui aikoinaan tässä toria reunustavassa talossa ja kuvanveistäjän vuonna 1934 tekemä reliefi on ripustettu talon seinälle. Mahtavaa, kun pitkästä aikaa sai metsästyssaalista!



Tästä innostuneena päätin tehdä pienen pikalenkin vanhan kirkon kulmille. Olimme aikoinaan lähes 10 vuotta sitten käyneet vaimon kanssa Porvoon-reissulla ja silloin, ennen kuin patsaanmetsästys oli edes alkanut kunnolla, ottaneet vain yhden kuvan Vallgrenin veistämästä taidemaalari Albert Edelfeltin rintakuvasta. Nyt oli aika ottaa paremmat kuvat!

En muistanut, missä Edelfeltin rintakuva tarkalleen sijaitsee, joten kiertelin hetken aikaa upeita pikkukatuja pitkin ja ihastelin samalla upeita vanhoja taloja ja pihoja. Lopulta löysin Vallgrenin veistoksen toiselta puolelta kirkkoa.


Rintakuvassa ei ole selkeää signeerausta, mutta netistä löytyi tietoa teoksen tekijästä ja tekovuodesta.


Ennen kuin löysin Edelfelt-pystin, bongasin kirkon toiselta seinustalta kirkkoherra Frans Ludwig Schaumanin rintakuvan. Rintakuvan tekijästä ei ole tätä kirjoitettaessa tietoa.



Vielä ennen kuin palasin autolle, yritin löytää säveltäjä Gabriel Linsénin rintakuvan. Etsin ensin väärästä suunnasta, mutta osuin sattumalta oikeaan paikkaan Myllykivenpuistoon. Siellä bongasin ensin myllynkivisuihkulähteen ja sen jälkeen säveltäjän pystin. En tiennyt patsaan historiaa, mutta löysin onneksi netistä tämän tekstinpätkän:

"Gabriel Linsén syntyi Helsingissä vuonna 1838, opiskeli viulunsoittoa Saksassa, Leipzigissa 1850-luvun lopulla ja työskenteli Suomeen palattuaan Svenska Teaternin viulistina Helsingissä. Vuonna 1865 hän muutti Porvooseen. Täällä hän toimi lyseon musiikinopettajana ja suomalaisen kirkon urkurina. Hän antoi myös yksityistunteja viulun- ja pianonsoitossa. Opetustyön ohella Linsén sävelsi ja kirjoitti noin 80 kuoro- ja yksinlaulua. Tunnetuin hänen sävellyksistään on Kesäpäivä Kangasalla (Mä oksalla ylimmällä...). Hänen tiedetään myös säveltäneen Porvoo-marssin, joka kuitenkin on kadonnut.

Porvoossa Gabriel Linsén avioitui Natalia Boreniuksen kanssa, joka paremmin tunnetaan nimellä Natalia Linsén. Tämä oli valokuvaaja, joka ikuisti paitsi porvoolaisia myös ensimmäisten joukossa Porvoon kaupunkikuvaa. Gabriel Linsén kuoli vuonna 1914 ja hänen vaimonsa viisi vuotta myöhemmin.

1954 Porvoon kaupungille tarjottiin ostettavaksi kuvanveistäjä Alpo Sailon jo vuonna 1912 silloisesta naapuristaan Gabriel Linsénistä tekemää muotokuvaa. Hanke kaatui, koska kaupungilla ei ollut tarvittavia varoja ja koska säveltäjän tytär Maria Linsén vastusti ostoa, sillä hän piti veistosta epäonnistuneena. Neljä vuotta myöhemmin asia nousi kuitenkin uudelleen esiin. Pro Borgoa -yhdistys hankki muistomerkille rahoituksen myymällä yrityksille mainostilaa linja-autoaseman ilmoitustaululla.

Kuvanveistäjä Alpo Sailon leski, kuvanveistäjä Nina Sailo teki alkuperäisestä veistoksesta puolitoista kertaa suuremman, parannellun version, joka soveltui ulkoilmaan sijoitettavaksi muistomerkiksi. Veistoksen sijoitusvaihtoehtoina olivat ainakin Kaupunginpuisto, Raatihuoneentori ja puistikko Kirkkokadun ja Vuorikadun välissä. Viimeksi mainittu valittiin, koska se sijaitsi lähellä Linsénien Vuorikadun asuntoa. Syksyllä 1959 muistomerkki paljastettiin. Pronssiin valetun muotokuvan graniittijalustan oli valmistanut Berglöfin kivenhakkaamo ja siihen oli kiinnitetty laatta, johon kultaseppä Veriö oli kaivertanut Kesäpäivä Kangasalla -laulun ensitahdit. Koko puistikko nimettiin sittemmin Linsénin puistoksi."

En sano juuta enkä jaata Linsénin tyttären mielipiteeseen. Tai sanon: mielestäni säveltäjästä tehty rintakuva on hieno ja sopii aikalaistensa muotokuvien joukkoon varsin hyvin. Alpo Sailon kädenjälki näkyy teoksessa selvästi ja niin näkyy myös Nina Sailon.




Näin oli Porvoo tältä osin tsekattu. Vielä jäi paljon nähtävää ja koettavaa, muutenkin kuin Patsaanmetsästäjän näkökulmasta katsottuna. Toivottavasti pääsemme pian uudelleen käymään upeassa Porvoossa.


Vantaan ja Helsingin osuudella ei tullut tällä kertaa patsaita bongailtua. Vietimme aikaa lähinnä Myyrmäessä ja siellä kävimme katselemassa nyt koko porukalla Jouko Toiviaisen Äyriäinen-veistosta. Tämä vuodelta 1972 oleva veistos on Vantaan ensimmäisiä julkisia veistoksia ja on ollut allekirjoittaneelle yksi tutuimmista patsaista aina vuodesta 1982 lähtien, kun sen ensimmäisen kerran näin.


Tässä kaikki tällä erää. Jos ei kohta tule uusia metsästysreissuja näköpiiriin niin voisin oikeastaan julkaista jotain kuva-arkistoista. Näihin kuviin ja tunnelmiin!

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Vuoden nuori taiteilija 2017 ja Olipa kerran - esittelyssä Tiina Pyykkisen ja Merja Haapalan näyttely

Essi Renvallin hienon rintakuvanäyttelyn jälkeen Tampereen taidemuseossa nähtiin kotimaisia modernin taiteen naistaiteilijoita, kuten mm. Helene Schjerfbeck ja Ellen Thesleff. Heidän jälkeensä vuoron saavat Vuoden nuori taiteilija 2017 Tiina Pyykkinen sekä kuvanveistäjä Merja Haapala. Naiset siis edelleen pääosassa. Hyvä!

Tiina Pyykkinen (s. 1983) on syntyjään saarijärveläinen, mutta vaikuttaa nykyään maamme pääkaupungista käsin. Pyykkisen taidetta on näytteillä vuodesta 2012 alkaen, uusimmat hän on tehnyt varta vasten tätä näyttelyä varten tämän vuoden puolella. Pyykkinen kertoi tekevänsä taulun pohjatyötä reilun viikon ja sitten jatkavansa siitä, kerros ja väri kerrallaan.


Taulut on koettava ja nähtävä itse, valokuvat eivät tee niille oikeutta, kuviin ei saa tallennettua kaikkea sitä heijastumaa, minkä oman paikan vaihto niitä katsellessa mahdollistaa. Teokset ikään kuin jatkuvat ja katsojakin tuntee olevansa osa teoksia heijastuessaan niihin.

Onneksi näyttelyä tukemaan on koostettu jälleen upea kirja, jossa olevat kuvat ovat kyllä varsin kelvollista katsottavaa. Silti, suosittelen käyntiä paikan päällä.

Sisääntulokerroksessa on nähtävillä Pyykkisen vanhempaa tuotantoa ja yläkerrassa ne uudet teokset. Yläkertaan saapumisen kruunaa sananmukaisesti häikäisevä installaatio Silence Has Long Shadows.


Vuoden 2016 syksyllä museon alakerrassa ollut muumikatalogi kärrättiin varastoon ja maailma oli hetkisen ilman muumimuseota. Nyt uusi uljas muumimuseo on avautunut Tampere-taloon ja tyhjilleen jäänyt taidemuseon alakerta odottanut uutta tulemistaan. Tietenkään museoväki ei jäänyt aikailemaan vaan junaili museoon kolmannenkin näyttelykerroksen. Nyt alakerrassa on jälleen kunnon valaistus ja nähtävillä uutta taidetta.



Ensimmäistä kertaa Tampereen taidemuseon historiassa näytteillä on tamperelaisen naispuolisen kuvanveistäjän teoksia. Merja Haapalan Olipa kerran -näyttelyssä on esillä veistoksia ja piensarjoina tai uniikkeina valmistettuja käyttöesineitä 30 vuoden ajalta. Kaikki teokset ovat korkeapolttoista, lasitettua posliinia tai kivitavaraa.



Haapalan veistokset ovat osoitus ammattitaidosta, tamperelaistaiteilija on perehtynyt tarkoin lasitteiden kehittelyyn. Patsaanmetsästäjänä olen ollut enemmänkin kiinnostunut pronssiin valetuista julkisista veistoksista, mutta kyllä nämä hienot muotoilut ja keraamiset teokset kelpaavat myös allekirjoittaneelle.

Näyttelyt ovat avoinna koko kesän aina 27. elokuuta saakka.

tiistai 23. toukokuuta 2017

Saaliina Iljitš, vasikka ja kaalipiirakka - raportti Tampereen Museoiden yöstä

Museoiden yötä vietettiin jälleen viime lauantaina. Aiempien vuosien kokemuksen perusteella tiesimme tarjonnan hyväksi, tosin hieman alkupainotteiseksi, kun paljon mielenkiintoisia juttuja oli tarjolla jo heti alkajaisiksi klo 18 aikoihin.

Päädyimme aloittamaan kierroksen Tampereen taidemuseosta, jossa esiintyi erinomainen Puhti-duo Annemari Kivimäen haitarin ja Reetta-Kaisa Ileksen laulun myötä. Hauskaa meininkiä ja lapset tykkäsivät kovasti.


Taidemuseon pihalle jälleen tuodun Nakkifakiiri-nakkikioskin herkkujen jälkeen jatkoimme matkaa kohti uusittua Lenin-museota. Olimme käyneet Lenin-museossa viimeksi varmaankin vuonna 2011 (laiska ei jaksa tarkistaa tuon reissun kuvien tiedoista päivämäärää), jolloin museo oli vielä tunkkaisen seitkytlukulainen. Nykyään Lenin-museo on ennemmin Neuvostoliittomuseo, eikä yhtään niin tunkkainen ja pölyinen kirja- ja patsasvarasto kuin ennen. Museon herkkulistoilla oli mm. kaalipiirakoita sekä venäläisiä suklaakonvehteja, jotka kelpasivat porukallemme mainiosti.

Museosta irtosi muutama patsaskuvakin, tietenkin itse Leninistä tuttu jättimäinen poseerauspatsas. Sen tekijää en tiedä.



Lisäksi Lenin-museossa on marmorinen rintakuva itse isä Aurinkoisesta eli Josif Stalinista ja sen vieressä pienoismalli Kalervo Kallion veistämästä marsalkka Mannerheimin patsaasta. Iso versio on Mikkelissä torilla.




Venäläisen, jättimäisiin monumentteihin erikoistuneen Jevgeni Vutšetitšin Miekat auroiksi -patsaan pienoismalli on nähtävillä myös. Iso versio tästä lienee edelleen Yhdistyneiden kansakuntien pääkonttorin edustalla Manhattanilla, New Yorkissa.


Yhdessä vitriinissä on neuvostotyöläisen patsas. Sen tekijästä minulla ei ole tietoa. Patsaan jalustassa näyttää olevan jonkinlainen plakaatti, mutta siinä olevat tiedot taitavat olla venäjäksi, joten tulkkia tarvittaisiin, jos tekstistä jotain selvää saisi.


Viimeisenä Lenin-museon patsaista mainittakoon veistos, joka esittää Leniniä ja hänen suomalaista henkivartijaansa Eino Rahjaa lokakuussa 1917 matkalla Smolnaan.


Lenin-museosta siirryimme Hämeenpuistoa pitkin Finlaysonille ja Väinö Linnan aukiolle, jossa meitä vastassa oli päivää aiemmin sinne asetettu Miina Äkkijyrkän autonromuista hitsaama Holy Calf -teos. Se on vuodelta 2000. Aamulehden jutusta voi lukea lisää tästä.



Lastenkulttuurikeskus Rullassa lapset saivat riehua jälleen innoissaan mm. erilaisten puuhailujen ja väritysseinän parissa. Rullahetken jälkeen siirryimme ulos ja mäkeä alas takasisäpihalle, jossa oli Galleria Himmelblaun järjestämä katumaalaustapahtuma. Kukaan meidän koplasta ei halunnut maalata asfalttia, mutta maalarit pääsivät juttelemaan lapsikatraalle ja vastailemaan mitä kimurantteihin kysymyksiin.

Käväisimme vielä Werstaalla "leipomassa Sulo-koneella leipää", kiertämässä näyttelyn, bongaamassa pari pientä patsasta sekä harmittelemassa, ettei voinut jäädä kuuntelemaan Röökipaikka-yhtyeen keikkaa. Tuossa bändissähän soittaa erinomainen kynäniekka Jean Ramsay, joka on myös kuvanveistäjä Laila Pullisen poika ja hänen taiteensa esittelyyn keskittyvän, Vantaan Hakunilassa sijaitsevan Nissbackan kartanon head honcho.

Werstaalla on kirjapainotilan lisäksi myös vanhan pankkikonttorin tms mallinnus. Siellä tiskin ja pöytien takana on kassakaappi, jonka päällä on viiksekästä miestä esittävä rintakuva. Sen tekijää, materiaalia saatika ketä se esittää en tiedä.


Vitriinissä on nähtävillä pienoismalli Wäinö Aaltosen tekemästä Osuustoimintamuistomerkistä, jonka iso versio seisoo jylhänä Hämeenpuiston eteläpäädyssä, Eteläpuiston alueella.


Tallipihan kahvilasta noudimme pienet iltaherkut ja lapsilla riitti vielä virtaa leikkialueelle. Sen jälkeen kipusimme uudet puuportaat Näsilinnalle eli museo Milavidalle. Emme tänä vuonna menneet sisälle museoon, koska siellä järjestetty "rillipaja" oli jo päättynyt. Kiertelimme Näsinpuistoa, ihailimme upeaa auringonlaskua ja kävimme hetken pomppimassa Tiitiäisen satupuistossa trampoliineilla ja remuamassa ympäriinsä, kunnes lähdimme kotiin päin.


Päätin jälleen mennä vielä illan päätteeksi piipahtamaan Pyynikinlinnassa Emil Aaltosen museossa. Siellä oli normaalien Aaltosen oman kokoelman ja kenkä-/muoviteollisuuden ja sukellusvene-esittelyjen lisäksi nähtävillä nykymaalaustaidetta kotimaisilta tekijöiltä. Siitä ja Aaltosen museon tulevista näyttelyistä voi lukea museon nettisivuilta täältä.

Viime vuonna kysyin, saako museossa kuvata ja sain vastauksen, että ei saa. Tällä kertaa huomasin, että toinen museovieras antoi kameran laulaa eikä kukaan sanonut mitään, joten itsekin kaivoin kännykän esiin ja räpsäisin muutaman kuvan per patsas.

Ensimmäisenä vuoron sai Johannes Takasen veistos Rebecka kaivolla.




Sen jälkeen vuorossa oli Takasen marmoriveistos Andromeda kallioon kahlehdittuna vuodelta 1879.




Samassa huoneessa Andromedan kanssa on Takasen veistämä Tytön pää. Se on vuodelta 1881.



Aulan seinässä on Väinö Richard Rautalinin marmorireliefi Äiti ja lapsi vuodelta 1929.



Tämän reliefin pronssivalos on Kalevankankaan hautausmaalla Yrjö Savolaisen haudalla. Reliefin kuvattuani huomasin vielä ikkunalaudalla olevan antiikkityylisen Naisen pää -rintakuvan. Sen esittelylapussa sanotaan tekijäksi tuntematon.


Näiden tutkailujen jälkeen olikin aika pistää pillit pussiin tämän vuoden Museoiden yön osalta. Ensi vuonna uudelleen, uusien kohteiden kautta.